Sorry, you need to enable JavaScript to visit this website.
Share this Artikkelit
X
Syyllisyyden taakka

Syyllisyyden taakka, epäonnistumisen pelko

 

Työhön palaavan äidin jatkuvat haasteet, joista minua oli varoitettu olivat hyödyttömiä. Minulle kerrottiin mitä se tulee tekemään minulle, kerrottiin sen olevan vaikeampaa minulle kuin vauvalle ja sen sanottiin olevan yksi vaikeimmista päivistä sen jälkeen, kun sain tietää olevani raskaana. Kuitenkin sillä hetkellä varoituksista on vähän hyötyä ja ne tarjoavat ainoastaan pienen lohdun. Kun se hetki koittaa, unohdat samalla hetkellä kaiken ja kaikki saamasi varoitukset tuntuvat vähäpätöisiltä ja merkityksettömiltä. Se tapahtui minulle ja olen varma, että se tapahtuu äiteinä teistä monille.

Keskiviikko, 12. elokuuta, 2020

Päivä, jona palasin takaisin töihin oltuani kymmenen kuukautta kotona, joista kaksi raskauden loppuvaiheessa, oli hyvin raskas. Raskas päivä, jota en unohda koskaan, se joka, jopa kaiken sen ajan jälkeen joka on kulunut, on selkeänä muistissa. Tunne, joka valtasi minut oli sekoitus levottomuutta, surua, pelkoa ja ahdistusta. Elämässä ei ole mitään, joka tuntuisi juuri tämän kaltaiselta. Se oli pakotettu erottaminen henkilöstä, jonka tunsin edelleen elävän sisälläni, erottaminen, jonka edes luulin tietäväni - kuten minä tein - se oli vain lyhyt hetki, minulle syntyi tunteiden sekamelska, joka esti minua tekemästä sinä päivänä mitään järkevää tai näennäisesti laadullista ja pätevää. Mieleni oli minuutissa jumissa jättäessäni poikani päivähoitoon ihmisten kanssa, joita hän ei edes tunnistanut. Olin varma etteivät avustajat ymmärtäneet poikaani kuten minä, tienneet hänen pieniä oikkujaan, kuinka nukuttaa hänet tai pieniä niksejä saada hänet juomaan äidinmaidonkorvikkeensa. En tiennyt huomaisivatko he milloin hän on uninen tai milloin hän haluaisi vain tuttinsa rauhoittuakseen. Ja siellä minun ajatukseni olivat, ei lähelläkään työpaikkaa.

Monet ystäväni olivat myös kertoneet, että äitiysvapaan jälkeen voisin vihdoin rauhoittaa mieleni, palata takaisin vanhoihin rutiineihini ja nauttisin siitä. Minulla olisi jälleen mahdollisuus syödä lounaani rauhassa, käydä kuntosalilla ja voisin keskittyä jälleen itseeni, ei vain lapseeni. Kuitenkin voimme ymmärtää asian vasta, kun olemme kokeneet sen. Kun kyse on lasten kasvatuksesta ja äitiyden kokemisesta, ei ole kahta samanlaista ihmistä. Monikaan todellisuus ei ole kopioitavissa ja jokainen tapaus on ainutlaatuinen ja jokainen äiti kokee asiat omalla tavallaan.

Tämä erilainen tapa kokea asioita kääntyy usein emotionaaliseksi paineeksi naisille, äideille. Se on taakka hartiollamme, ikään kuin meidän olisi tehtävä kaikki päätökset sen perusteella, mikä sopii parhaiten muiden äitien mielikuvaan siitä, mikä on sopivaa, tai sosiaalisesti hyväksyttävää eikä siihen, mitä itse uskomme mikä olisi parasta lapsillemme.

Vääjäämättä, kun teemme kuten meille parhaiten sopii, siinäkin tapauksessa, ettei ympäristömme näe sitä hyväksyttävänä, saamme muilta ihmisiltä tuomitsevia katseita, kulmakarvojen kohottelua, piikikkäitä sutkautuksia vitsien muodossa (”Se oli vitsi, älä ota sitä niin henkilökohtaisesti”). Hyökkäyksen jälkeen olemme loukkaantuneita, koemme syyllisyyttä ja tunnemme itsemme huonoiksi ihmisiksi. Miten käsittelemme sitä? Kuinka sivuutamme ympärillä olevan ja jatkamme elämää välittämättä siitä. No, se on monimutkaista ja vaikeaa hallita.

Monien vuosien ajan päivärutiinini oli jokseenkin samankaltainen: Lähdin töistä, menin kuntosalille selvittämään ajatuksiani, helpottamaan stressiä ja kuluttamaan työpaikalla kahdeksan tunnin istumisen aikana kertyneitä kaloreita. Se oli minun hetkeni, ja rehellisesti, en usko että voimme olla onnellisia jollemme anna aikaa itsellemme. Koko raskausajan kaipasin tuota omaa hetkeä, noita iltoja juuri minulle. Mutta nyt olin raskaana, ja vaikka ei ole olemassa suurempaa siunausta, niin tunsin olevani itsekäs ajatellessani omia tarpeitani, jotka nyt tuntuivat turhilta. Sisälläni kasvoi uusi tärkeysjärjestys. Niinpä lopetin treenaamisen heti, kun sain tietää olevani raskaana.

Hieman yli vuotta myöhemmin olin takaisin työelämässä ja halusin takaisin vanhoihin rutiineihin. Ei niinkään esteettisistä syistä, koska kehoni palautui hyvin raskaudesta, vaan koska tosiaan kaipasin noita omia hetkiä. Se ryhmätuntien adrenaliiniryöppy, se tunne, kun juoksumatolla hiki valuu pitkin selkää. Nautin siitä ja halusin sen takaisin elämääni.

Kun imetin vauvaani, minulla oli oikeus lyhentää työaikaani ja se antoi mahdollisuuden palata takaisin harjoittelurutiineihini. Ensimmäisenä päivänä pakkasin motivoituneena treenikassini ja olin todella onnellinen. Tuntien kuluessa aloin tuntemaan itseni yhä enemmän ja enemmän levottomammaksi. Mieleni ennakoi hetkeä, jolloin pääsisin takaisin vauvani luokse, paljon enemmän kuin harjoitus, joka odotti minua.

Sovimme mieheni kanssa, että hän hakee lapsen päivähoidosta ja kerroin tulevani kuntosalilta myöhemmin kotiin. Kaikki oli hyvin. Sitten, kun oli aika lähteä töistä tuli ”se oli vain vitsi” tilanne, naseva kommentti kollegalta ”siis otat iltapäivän vapaata”. Ja minä kadotin sen. Tiedän, ei olisi pitänyt. Minun oli oltava vahva ja jätettävä se huomiotta, mutta en ollut. Puristin tiukasti treenikassiani ja astuin hissiin. Päästyäni kadulle en enää odottanut omaa hetkeäni. Syyllisyys tavoitti minut, petin vauvani, olin pinnallinen ihminen ja valitsin tyydytyksen kuntoilusta poikani sijaan.

Jokainen järkevä nainen ymmärtää kuinka naurettavaa tämä on ja tietää, että kaikelle löytyy kyllä aikaa. Mikäli ihmiset toimisivat tässä maailmassa vain terveellä järjellä, ei olisi vitsejä huonolla maulla, ei olisi tarpeetonta kamppailua omantunnon kanssa ja mahdollisesti olisimme kaikki onnellisempia. Kuitenkaan koska maalaisjärki ei aina hallitse, ponnistelu tasapainon löytämiseksi, mitä ajattelemme mikä sopii meille, lastemme onnellisuus, avioliitto ja varsinaiset velvollisuudet vanhempana jatkuvat. Vaikka ajattelimme, että epäonnistumme, ja että jotenkin emme anna kaikkea mitä meidän pitäisi antaa, mutta aina on yksi asia, josta kukaan ei voi syyttää: että emme antaisi kaikkea rakkautta heille, jotka ovat tärkeimpiä elämässämme.

Lue lisää

Asiaan liittyvää sisältöä
Etsi

Etkö löydä etsimääsi?

Kokeile uutta kysymysapuria, joka ehdottaa hakusanoja